Some Kind Of Monster
Metallica on rock-bändien Michael Jackson: yhdenlainen hirviö, joka ei elä enää tässä todellisuudessa.
Ainakin melkein.
Some Kind Of Monster -dokumentti ei päästä helpolla ainakaan määrällisesti. Leffa kestää keposet 2 tuntia 20 minuuttia ja vuokraversiossa olleessa kakkos-dvd:ssä on ekstramateriaalia pian toinen mokoma. Tämä saa väkisin pohtimaan, pitääkö tästä dokkarista kiinnostuakseen olla kiinnostunut myös Metallican musiikista. Tai siis edes joskus ollut kiinnostunut. Pitää. Kyllä tässä elokuvallisiakin ansioita on; itseltäni moiset menivät vain ohi, kun ihmettelin mitä hii-vattia ne lapsuuden sankarit oikein tekevät tätä nykyä.
Leffan ehdottomasti paras anti on sen kyky päästää katsoja todella lähelle Metallican elämää. Se onkin sitten sitä maikoltsäksöniä. Vuorotellen sitä vihaa Larsia ja Jamesia, ei tiedä kumpi olisi kauempana tästä todellisuudesta. Loppua kohden Lars tosin vaikuttaa hieman enempi jalat maassa -kaverilta; rokkariuskottavuus kyllä kärsii miehen myydessä tauluja miljoonilla.
Kirk jää leffassa selvästi sivuosaan. Häntä enemmän syväluodataan tuottaja Bob Rockin pään sisään. Basistin menettäneessä bändissä Rock oli selvästi yksi neljännes.
Leffa tekee myös St. Anger -levyn tuttuakin tutummaksi. Lainasin levyn kerran Jämsänkosken kirjastosta ja sehän oli ihan tuubaa silloin. Nyt olisi kyllä paikallaan päivittää tuota muistikuvaa. Todennäköisesti levy on edelleen mielestäni huono, mutta kyllä ainakin "Fractic" *tik-tik-tak* vaikuttaa paikallaan olevalta biisiltä.
Bonusmateriaaleissakin on mielenkiintoista katsottavaa. Erityisesti nostaisin esille pidemmän pätkän Dave Mustainen ja Larsin keskustelusta, jossa Dave pääsee selittämään ajatuksiaan ja syitään enemmän. Leffaan leikattu versio jätti Davesta säälittävän kuvan. Siitä kuvasta osa on totta, mutta siihen kuuluu lisääkin.
Myös bonusmateriaaleissa oleva salakeikka-osuus palauttaa bändiä maan pinnalle, ainakin vähän. Ehkä sittenkin, lopulta, kaikkien ökyrikkauden tuomien todellisuuden hahmottamisongelmien alla, Metallica olisi vain hevibändi, joka edelleen diggaa mättää.
Ainakin melkein.
Some Kind Of Monster -dokumentti ei päästä helpolla ainakaan määrällisesti. Leffa kestää keposet 2 tuntia 20 minuuttia ja vuokraversiossa olleessa kakkos-dvd:ssä on ekstramateriaalia pian toinen mokoma. Tämä saa väkisin pohtimaan, pitääkö tästä dokkarista kiinnostuakseen olla kiinnostunut myös Metallican musiikista. Tai siis edes joskus ollut kiinnostunut. Pitää. Kyllä tässä elokuvallisiakin ansioita on; itseltäni moiset menivät vain ohi, kun ihmettelin mitä hii-vattia ne lapsuuden sankarit oikein tekevät tätä nykyä.
Leffan ehdottomasti paras anti on sen kyky päästää katsoja todella lähelle Metallican elämää. Se onkin sitten sitä maikoltsäksöniä. Vuorotellen sitä vihaa Larsia ja Jamesia, ei tiedä kumpi olisi kauempana tästä todellisuudesta. Loppua kohden Lars tosin vaikuttaa hieman enempi jalat maassa -kaverilta; rokkariuskottavuus kyllä kärsii miehen myydessä tauluja miljoonilla.
Kirk jää leffassa selvästi sivuosaan. Häntä enemmän syväluodataan tuottaja Bob Rockin pään sisään. Basistin menettäneessä bändissä Rock oli selvästi yksi neljännes.
Leffa tekee myös St. Anger -levyn tuttuakin tutummaksi. Lainasin levyn kerran Jämsänkosken kirjastosta ja sehän oli ihan tuubaa silloin. Nyt olisi kyllä paikallaan päivittää tuota muistikuvaa. Todennäköisesti levy on edelleen mielestäni huono, mutta kyllä ainakin "Fractic" *tik-tik-tak* vaikuttaa paikallaan olevalta biisiltä.
Bonusmateriaaleissakin on mielenkiintoista katsottavaa. Erityisesti nostaisin esille pidemmän pätkän Dave Mustainen ja Larsin keskustelusta, jossa Dave pääsee selittämään ajatuksiaan ja syitään enemmän. Leffaan leikattu versio jätti Davesta säälittävän kuvan. Siitä kuvasta osa on totta, mutta siihen kuuluu lisääkin.
Myös bonusmateriaaleissa oleva salakeikka-osuus palauttaa bändiä maan pinnalle, ainakin vähän. Ehkä sittenkin, lopulta, kaikkien ökyrikkauden tuomien todellisuuden hahmottamisongelmien alla, Metallica olisi vain hevibändi, joka edelleen diggaa mättää.
Takaisin